Se oli siinä!

Humps vaan kun viimeset viikot vierähti täällä Keniassa. Kamat on pakattu, ihmiset on hyvästelty, pyykit on pesty, kokeet on kokeiltu. Siinäkö se sitten oli?


Viimeiset kolme kuukautta on ollut hieno, joskin hyvin raskas kokemus. Välillä sitä miettiikin, minkätakia laittaa itsensä tällaisiin tilanteisiin, kun tietää ettei niiden läpikäyminen ole mitenkään helppoon verrattavaakaan. On ollut hetkiä, jolloin pelkkä sana turhautuminen tai vihastuminen ei riitä. Joskus kulttuurierot ovat olleet niin suuria, että molemmat osapuolet ovat täysin ymmällään eikä yhteistä säveltä löydy mitenkään. Toisaalta on myös hetkiä, jolloin yhteisen kielen puuttumisesta huolimatta on naurettu, koettu, soitettu, nähty ja matkustettu yhdessä. Paikalliset ihmiset ovat osoittaneet täällä sekä uskomatonta ystävällisyyttä ja huolehtimista, mutta myös uskomatonta röyhkeyttä, töykeyttä ja suoranaista rasismia. Loppujen lopuksi meidät pohjolaiset vaaleine ihoineen, hiuksineen ja sinisilmineen on otettu varsin hyvin vastaan. Toki varsinkin meitä naispuolisia vieraita on yritetty naittaa ties kenelle naapurin pojalle ja hyvin usein paikalliset kysyvät, haluaisimmeko maksaa heidän matkansa ja ottaa heidät mukanamme Suomeen.

Koulun ohella Afrikan maailmasta on oppinut yhtä ja toista. 42 heimon ja niiden musiikin sekä monen moisten tanssien ja alkuperäisasukkaiden heimoasujen lisäksi olen huomannut oppivani muun muassa:

- hyyyyvin pitkäjänteistä kärsivällisyyttä
- olemaan katsomatta kelloa
- ymmärtämään ja puhumaan kieliä, vaikka niistä ei osaisi sanaakaan
- kylmästi jättämään huomiotta katulapset ja rammat kerjäläiset Nairobin kaduilla (valitettavasti)
- sietämään torakoita jopa omassa sängyssä (huom. vain sietämään)
- olemaan pelkäämättä kulkuneuvossa, joka ajaa ylinopeutta ovet auki yksisuuntaista väärään suuntaan
- kättelemään kaikkia ihmisiä, joita tapaa (afrikkalaiset kättelee ihan oikeasti aina)
- ymmärtämään kaiken värisiä ihmisiä mitä kummallisimmista kulttuureista

Tämä viikko meni sekä tentteihin että kaikkien viimeisten järjestelyiden tekemiseen. Tietenkin viime tingassa keksimme myös ottaa muutaman viime hetken djembe-tunnin ikiomilla, tilaustyönä tehdyillä rummuilla, että osaa sitten jotain soittaakin. Viikko huipentui keskiviikkoon, jolloin teimme hurjat viisi tenttiä saman päivän aikana. En oikein vieläkään tiedä ja tajua, miten se edes onnistui. Jotenkin kaikesta vain selvittiin. Eilen torstaina olimme kutsuneet kaikki kynnellekykenevät koulukaverit ja naapurit juhlimaan läksiäisiä meidän n. 10m2 huoneeseen, jossa tunnelma oli katossa Fazerin sinisen ja muumikarkkien voimalla (jotka katosivatkin pöydältä n. 10min sisällä). Tuntuu uskomattomalta, että ihmisiä, joihin juuri on kerennyt tutustua ja lähentyä ei luultavasti enää ikinä näe.

Viime viikko vielä tiivistettynä kuviksi, jos joku ei jaksanut lukea tekstiä.

Tätä se tenttiminen teettää

Soittotenttiä odottamassa

Oma djembe <3

Soittotekniikka hallussa

Rumpuopettaja kehitti laulun: "rakastan Keniaa, haluisin mennä takasin"

Rumputunti

Läksiäisissä oli paljon ihania ihmisiä

Party in room number 3, karibu!

Eurooppalainen edustus

Kiitos vielä kaikille sinnikkäille ystäville ja tuntemattomillekin, jotka näitä tekstejä on jaksanut lukea. Tänne kirjoittaminen on helpottanut hyvin paljon ja tietenkin on ollut mahtavaa jakaa näitä kokemuksia kaikkien kanssa. Minä tästä heitän viimeisetkin kamppeet rinkkaan ja aamuauringon noustessa lähden lentokoneella viettämään ansaittua joululomaa Sansibarin auringon alle. Kahden viikon päästä sitten Suomeen lumikinosten keskelle, toivottavasti nähdään pian! :)

- Sanna

Viimeisiä viedään!

Huomenna tulee kuluneeksi kolme kuukautta siitä illasta, kun tänne Keniaan saavuttiin. Se vuorokausi oli hyvin outo. Uskomattoman väsymyksen puolentoista vuorokauden valvomisen jälkeen saavutaan pilkkopimeätä moottoritietä pitkin Musiikin laitoksen entisen johtajan pieneen ja nuhruiseen asuntoon, syödään jotakin papu-maissi -sekoitusta, jonka jälkeen meidät ohjataan omiin huoneisiin, jossa uuden maalin hajusta päätellen kovasti on yritetty peittää sitä faktaa, että asuntola on entinen armeijan majapaikka rautasänkyineen ja kalteri-ikkunoineen. Huh, kyllä silloin olikin sekaisin.

Nyt kolmen kuukauden jälkeen asiat näyttää hyvin erilaiselta. Rautasänky on se turvallinen paikka, johon päivän päätteeksi kivutaan malariaverkon alle, papu-maissi -sekoitusta - githeria -  syödään lounaaksi ja moottoritie matatuineen, roskakasoineen ja ihmismassoineen on lähes päivittäinen kulkuväylä kaupunkiin.

Huomenna alkaa myös viimeinen viikko täällä Kenyatta Universityn kampuksella. Ensi lauantaina jätetään Kenia taakse ja lennetään Tansanian Sansibar-saarelle kahdeksi viikoksi ennen kotiin paluuta. Kolme kuukautta on niin pitkä aika, että itseasiassa koko lähtöä ei pysty vielä käsittämään. Vaikka ensi viikon to do-listalla onkin kämpän siivoaminen, pakkaamista, viimeinen nyrkkipyykki ja avainten palauttaminen, tuntuu vain kuin lähtisimme taas yhteen lukuisista reissuistamme ja palaisimme takaisin. Vielä kaukaisemmalta tuntuu paluu kotiin, joka sekin on jo kolmen viikon päästä.

Viimeiset viikot on olleet aika raskaita. Pelkästään viimeiset koulutehtävät, esiintymiset ja lähestyvät tentit kuluttavat voimia, mutta sen lisäksi kaiken maailman asioiden hoitaminen lentokenttäkyydistä tentteihin osallistumislupaan (?) saavat suomalaiset sisupussitkin hulluuden partaalle. Ja tuttuun tapaan asiat eivät tietenkään mene sillä yksinkertaisimmalla tavalla. Loppujen lopuksi kaikki esiintymiset on hoidettu lähes vakavasti otettavalla ammattitaidolla, koulutehtävät on loppusuoralla ja tentit pärähtää huomen aamulla käyntiin. Tätä kaikkea kaaosta ja stressiä on hoidettu hyvin länsimaisin keinoin: leffailemalla, syömällä hyvin ja nauttimalla Nairobin länkkäreimmistä mestoista.

 

Rautaista ammattitaitoa...

Kyllä jotain sentään osasin!

Hoitamassa koulustressiä

Nairobi

Nairobin katolla

Hemmottelua

Lisää hemmottelua

Ensi viikolla luultavasti viimeinen blogipäivitys. Koittakaa kestää vielä. Uskomatonta, että yli 2000 kertaa joku tätäkin lukenut. Iso kiitos siitä jo nyt :)

- Sanna

Kisumu

Tytöt päätti taas lähteä reissaamaan. Tällä kertaa kohteena oli satamakaupunki Victoria-järven rannalla - Kisumu.

Matkaan lähdettiin tuttuun tapaan Nairobin aamuruuhkasta pitkänmatkan bussilla, joka tällä kertaa yllätti mukavuudellaan, mutta lähes 7 tunnin istuminen alkoi kyllä kuluttamaan istumalihaksia ja kärsivällisyyttä.

Luovuutta käytössä bussimatkalla

Bussimatkan uuvuttamana iltapalalla

Illansuussa saavuimme paikan päälle ja löysimme majapaikaksemme reissaajan tarpeet täyttävän hostellin kaupungin liepeiltä. Löytyi hyttysverkot, sängyt ja aamupalat, mutta kieltämättä ihmetytti kun vesihanan aukaistessa valot himmentyivät ja lopulta sähköt menivätkin kokonaan poikki. Mutta se kuuluu asiaan.

Koska Ugandan puolella Victoria-järven saarireissut jäivät välistä, halusimme kovasti päästä näkemään ne edes Kenian puolelta. Harhailimme tuk tuk-kyydillä ja löysimme paikan, josta internetin mukaan saisi lauttakyydin Ndere-saarella sijaitsevaan luonnonpuistoon. Intoa täynnä suunnistimme sisälle toimistoon, josta löysimme paikan omistajat unisena aamupalalta. Saarikyytiä kysyessä saimme vastaukseksi hervotonta naurua ja kehoituksen katsoa "järvelle". Se, mikä sivusilmällä katsoen näytti jalkapallokentältä tai maissipellolta, olikin maailman toiseksi suurin Victoria-"järvi".

Victoria-"järvi"

Lautta saarille

Pettyneinä jäimme juomaan aamuteetä intialaistaustaisten heppujen kanssa ja saimme kuulla, että n. tunnin ajomatkan päässä järvi on vielä suht koht selvä ja mahdollisuutta olisi päästä jopa saarille asti. Yllättävän ystävälliset vieraat tarjosivat omat moottoripyöräkuskinsa meille käyttöön seuraavaksi päiväksi.

Samalla kuulimme surullisen järven kohtalon: tehtaat ja rannoilla asuvat ihmiset syytävät yötä päivää jätevesiä suoraan järveen, jonka tila ei kiinnosta ketään. Niin surullista kuin se onkin, kenialaiset eivät tee asioille mitään, joista he eivät itse hyödy nyt ja heti, joten järven tulevaisuus näyttää hyvin synkältä. Ja tämä tarina siis suoraan itse kenialaisen suusta.

Aamulla (kuskien ollessa tuttuun tapaan yli tunnin myöhässä) lähdimme hurjapäisenä ajamaan kohti tuntematonta.

 Noin kolmenkymmenen kilometrin ja hyyyyvin puutuneen takamuksen jälkeen tienvarressa oli kyltti "Ndere-Islands 14km". Matka jatkui vielä 14km pitkin hiekkatietä, jolla salakavalien kuoppien ja kivien lisäksi väistelimme tuon tuosta aaseja, paimenia lehmälaumoineen ja pikku lapsia mzungu-huutoineen. Perille päästyämme odotukset oli kovat, mutta valitettavasti saimme taas pettyä. Pitkän tivauksen jälkeen tingimme "luonnonpuiston" sisäänpääsymaksun opiskelijahinnaksi, mutta paikallinen venekuski (joka hikipäissään juoksi paikalle kuullessaan, että joku oli eksynyt sinne asti ja halusi vielä päästä saarelle) pyysi naurettavaa ylihintaa ajelusta veneellä, joka selvästikään ei ollut vihreiden kasvien perusteella laiturista toviin mihinkään liikkunut.

Epätoivoista äyskäröintiä

Päätimme kuitenkin lähteä veneretkelle, olimmehan tosissaan niinki pitkälle tulleet. Päällimmäiseksi ajelusta jäi mieleen järven hälyttävä tila, josta kukaan ei ollut kiinnostunut. Kuskimme olisi halunnut jättää meidät saarelle, jossa internetin mukaan voi nähdä krokotiileja ja virtahepoja, mutta kiireisen kuskin mukaan "ei siellä mitään vaarallista ole".

Tähän se olisi meidät jättänyt. Tiedä sitten, miten...

Tunnelma katossa

Loppujen lopuksi käskimme kuskin kääntyä takaisin ja viedä meidät rantaan. Saarelle ei päässyt ja rannat olivat niin tiheään kasvaneet, että sama kuin olisi kasvihuoneeseen kurkistanut. Uskolliset moottoripyöräkuskimme odottivat meitä ja lähdimme nälkäisinä ja haikein mielin takaisin pomppuisalle tielle.

Kisumun reissu ei mennyt aivan suunnitelmien mukaan ja aamulla lähdimmekin hyvin väsyneenä ja hiljaisena takaisin kohti Nairobia ja viimeisiä kouluviikkoja. Kaikeksi onneksi edes yksi toiveemme täyttyi: saimme vihdoinkin sitä tuoretta kalaa, joka oli kaiken sen matkustamisen ja kärvstelyiden arvoista!

Tilapia-vonkale, namnam!

Huomenna alkaa viimeinen opiskeluviikko ennen tenttejä. Vähiin käy!

- Sanna

Plop

Otsikko kertoo kaiken. Ei mitään uutta auringon alla ja niin pois päin. Arki koostuu tällä hetkellä lähinnä koulupäivistä sekä kaikenmoisesta ihme järjestelyistä tentteihin ja koulun loppumiseen liittyen. Jotenkin kummasti kaikki jaksaa ihmetellä, että miten me "nyt jo" ollaan parin viikon päästä lähdössä pois ja ettei kaikkea keretäkään järjestämään siihen mennessä. Se nyt ei ollut yllätys, että jokin asia ei täällä menekään niin kun alunperin on suunniteltu.

Ensimmäiset osat tenteistä on suoritettu vaihtelevalla menestyksellä. Rehellisesti sanottuna on tullut ensimmäistä kertaa keksittyä tentissä vastaukset suoraan omasta päästä, mutta on ollut hyviäkin hetkiä, jolloin on ollut jopa mahdollisuus että vastaukset ovat sivunneet jotain tunnilla käytyä asiaa. Onneksi voin puolustuksekseni sanoa, että opetuksen laatu on niin heikkoa, että jos jotain on oppinut niin siitä voi kiittää lähes kokonaan itseään. Tästä kertoo myös tämänpäiväisen luennoitsijamme palaute, kun vastaanotimme edellisiä korjattuja tenttipapereitamme. Suurin osa opiskelijoista ei kuulemma edes vastannut kysymykseen vaan vastaus meni täysin ohi aiheen, mutta syystä X jokainen kuitenkin tentin läpäisi. Että sillä lailla Afrikassa.

Saatoin ehkä keksiä uusia kenialaisia tansseja viimesessä kysymyksessä

Huonon opetuksen lisäksi oppimista vaikeuttaa se, että Keniassa on 42 heimoa, joista jokaisella on oma kielensä, kulttuurinsa, musiikkinsa ja tanssinsa. Me vaihto-opiskelijat opiskelemme siis normaalissa luokassa kenialaisten opiskelijoiden kanssa ja käymme läpi samat tehtävät ja tentit. Jotenkin meidän Suomesta kolme kuukautta sitten pölähtäneiden opiskelijoiden pitäisi tietää samat asiat kuin koko elämänsä Afrikassa alkuperäisten heimojen kanssa eläneet kenialaiset.

Silloin tällöin ilmassa on kuitenkin joitain onnistumisen hetkiäkin. Ensemble-kurssillamme jokainen oppilas opettaa muille jotakin omasta kulttuuristaan ja lukukauden lopussa esitämme kaikki aikaansaannokset muille opiskelijoille. Afrikkalaiset ovat jakaneet meille monen monta paikallista laulua ja tanssia ja me olemme toimineet uraauurtavina suomalaisina ja tuoneet ehkä ensimmäisinä maailmassa Keniaan muun muassa katrillin ja letkajenkan.

Letkis on hitti - nyt myös Keniassa!

Ylihuomenna me tytöt lähdetään vielä viimeiselle pisemmälle reissulle ennen Sansibaria. Aikomuksena on taas kuluttaa paikallisen bussiyhtiön penkkejä ja matkustaa Victoria-järven rannalle kalastajakaupunkiin Kisumuun nauttimaan lämmöstä, syömään tuoretta kalaa ja koluamaan toreja, jotka ovat kuuleman mukaan suurimmat ja parhaimmat Afrikassa. Sieltä sitten lisää juttua.

Mukavia pimeneviä iltoja Suomeen!

- Sanna

Seikkailu Ugandassa

Nyt on puolen välin kärsimykset kärsitty ja iloisin mielin porhalletaan eteenpäin.

Varoitan etukäteen, nyt tulee sitten tekstiä! Eli rento asento ja nautinnollisia lukuhetkiä :)

Viime viikolla päätimme repäistä ja lähteä yöbussilla rajan yli Ugandaan. Rajan ylityksestä olimme kuulleet huhuja, mutta totta puhuen kun bussi neljän aikaan aamuyöstä pysähtyi, ylitti rajan tyhjillään ja kuski käski matkustajien kävellä pilkkopimeässä yli ”no-mans-landin”, ei itsekään ollut ihan varma mihin päänsä oli pistänyt. Lähes tunnin viisumin jonottamisen jälkeen kymmenten muiden afrikkalaisten kanssa (huom. ei taaskaan yhtäkään länkkäriä) pääsimme kuin pääsimmekin ”jatkamaan unia” bussiin ja matka jatkui.

Neljäntoista tunnin bussimatkustamisen jälkeen saavuimme Kampalaan. Pienten ongelmien jälkeen löysimme kelpo majapaikan kansallisteatterin kupeesta. Sen vieressä sijaitsee Ugandan kuuluisa handikraft market, jossa kädentaidoistaan kuuluisat paikalliset myivät koruja, taidetta, soittimia, astioita ja kaikenlaista kotiin viemistä. Tyhjin käsin ei tälläkään kertaa reissusta selvitty. Hintataso oli kuitenkin, jopa Keniaan verrattuna, erittäin opiskelijaystävällinen. 

Kampala

Handikraft market

Handikraft market

Kampalan pikaisen kiertelyn jälkeen lähdimme seuraavana aamuna kohti Entebbeä, pienempää kaupunkia Victoria-järven rannalla. Tarkoituksena oli päästä Sse se-saarille, mutta kuten arvata saattaa Afrikassa asiat eivät mene aina ihan putkeen. Paikalliseen tapaan odotimme ensin Kampalassa lähes kaksi tuntia, kunnes bussi Entebbeen oli käytävää myöten täynnä. Perille päästyämme lautta saarille olikin lähtenyt jo aamupäivästä ja harmiksemme totesimme, että saaret on jätettävä välistä. Majapaikan löytäminen pienessä kylässä oli myöskin hieman pulmallista. Lopulta paikallinen soitti kaverilleen ja päädyimme erittäin mukavaan ”guest houseen”, joka ei virallisesti edes ollut guest house vaan ystävällisen ja avuliaan paikallisen koti. Löysimme myös Victoria-järven rannalle ja eksyimme jopa hiljaiseen kalastajakylään (huom. ei länkkäreitä, taaskaan). Tunnelma oli käsinkosketeltava lasten juostessa jaloissamme ja naisten pestessä pyykkiä järven rannalla samaan aikaan kun kalastajamiehet saapuivat pienillä puuveneillään saalisten kanssa päivän kalareissulta. Loppujen lopuksi olimme hyvin tyytyväisiä Entebben reissuumme. 

Tuttuun tapaan bussi ei lähde ennen kuin se on täynnä

Majapaikan metsästämistä

"Guest house"

Kalastajia Lake Victorialla

Lake Victoria

Kalastaja auringonlaskussa

Lake Victoria

Seuraavana aamuna takaisin Kampalaan, josta seuravaana suuntana Jinja – kaupunki Niilin varrella. Matkalla jouduimme käyttämään ensimmäistä kertaa paikallista moottoripyörätaksia, Boda-Bodaa. Siihen saakka olimme niitä välttäneet niiden vaarallisuuden vuoksi. Painava rinkka selässä Kampalan aamuruuhkassa ilman kypärää matkustaminen olikin aikamoinen adrenaliiniannos. Kuski oli kuitenkin erittäin taitava ja matka sujui mukavasti pujoitellen ruuhkaan juuttuneiden autojen välissä.

Jänskätti!

Matkustimme reilu kaksi tuntia matatulla läpi ugandalaisten pikku kylien, viidakon ja teeplantaasien. Matka päättyi Jinjaan, pieneen ja pölyiseen kaupunkiin ”Niilin varrella”, missä oikeastaan vettä saati vihreätä viidakkoa ei näkynyt mailla halmeilla. Olimme kuitenkin niin myöhään vasta perillä, että päätimme nukkua yön yli kaupungissa ja aamulla lähteä etsimään Niiliä. Eksyimme mitä kummallisempaan hostelliin. Muun muassa lattialta löytyi jotakin, jota virallisella sivustolla ei sovi mainita, meidän tyttöjen asuntoon ei ollut avainta olemassakaan ja ulko-ovi aukesi keskellä yötä itsekseen samalla kun ulkona pauhasi päiväntasaajan ukkosmyrsky.

Totuus majatalosta valkeni

Jinja "town"

Kuva hieman valehteli

”Levätyn” yön jälkeen otimme Boda-Bodat (niitä ei kyllä voi täällä välttää ja itseasiassa ne on kyllä hauskoja!) ja ainoana neuvona kuskille osasimme sanoa ”to the Nile”. Löysimme Niilin varren ja hienon länkkäreiden pitämän campsiten, jossa normaali palvelu tuntui uskomattoman helpottavalta. Kuinkas kävikään, hetkessä olimmekin lista kädessä, mistä sai valita erilaisia aktiviteetteja Niilillä. Päädyimme ratsastusreissuun ja kuuluisaan wild water raftingiin. Halpaa lystiä mikään ei tällaisessa paikassa ole, mutta sitä varten sitä koko kesä tehtiin töitä, että tänne tultaessa on lupa nauttia ja seikkailla.

88 000 Ugandan shillinkiä = n.25 euroa

Aamupalalasku kolmelta henkilöltä

Aloitimme kahden tunnin ratsastusreissulla. Reitti kulki Niilin pientareella, pienten maalaiskylien ja  viidakon läpi. Maisemat olivat sanoinkuvaamattoman upeita, mutta niiden näkeminen ja kokeminen hevosen selästä toi aivan uuden ulottuvuuden kulkemiseen. Täytyy myöntää, että ”kokeneemmallekin” ratsastajalle kahden tunnin hevosen selässä keikkuminen ja punamultaisia hiekkateitä pitkin laukkaaminen otti kunnon päälle ja nyt pelkkä käveleminen tuntuu tuskalliselta. Mutta mikä kokemus!

Ja rafting. Voi rafting! Ideana on siis mennä Niilillä n. 25 km alavirtaan kumiveneessä apuvälineenä vain mela. Välillä livuttiin rauhallisesti puolikin tuntia ihaillen jokivarren banaaniviljelmiä ja lintukantoja, mutta välillä henkeä uhaten laskettiin suoraan kuohuihin pää edellä. Ehdottomasti suosittelen kaikille vähänkin rämäpäille, jotka ovat Ugandaan menossa (suosittelen myös sinne menemistä). Aika pelottavia, mutta ikimuistoisia hetkiä!

Hengen edestä melomista

Välillä oli rauhallistakin menoa

...ja sitte taas ei...

Takaisin lähdimme tuttuun tapaan yöbussilla. Firma oli eri kuin menomatkalla ja iso pettymys. Pelkästään kuskin kaahaaminen rekkajonojen ohi ja erittäin kuoppaiset tiet ottivat hermojen päälle, mutta sen lisäksi vielä jäätävä kylmyys (kyllä vain, Afrikassakin voi olla kylmä) ja jonkun fiksun insinöörin suunnittelemat kivikovat tekonahkapenkit veivät meistä matkalaisista viimeisetkin voimat. Sen lisäksi rajalla kuski "unohti" meidät tytöt Ugandan puolelle ja jouduimme hyppäämään tuntemattomaan bussiin ja ottamaan sillä omamme kiinni samalla kun bussilastillinen afrikkalaisia nauroi meille päin naamaa: "girls, welcome to Africa". Nairobiin saapuessamme olimme kuin koomassa ja aamupäivä menikin nauttiessa omasta rautasängystä ja nukkaisesta viltistä.

Nautimme uskomattoman paljon Ugandasta ja sen ihmisistä. Keniaan verrattuna Uganda on vihreämpi, puhtaampi ja jopa turvallisempi vaikka Uganda lasketaankin kehitysmaaksi ja Kenia "teollistuneeksi" kehitysmaaksi. Tuntui helpottavalta, että kaupungissa eksyessä saattoi kysyä vastaantulijalta neuvoa ilman pelkoa siitä, että tulisi kolkatuksi. Pimeällä liikkuuminen, taksissa matkustaminen ja ihmisiin tutustuminen onnistuivat ilman minkäänlaista luottamuspulaa tai pelkoa. Uganda jää ehdottomasti maaksi, johon haluan vielä palata. Paljon jäi näkemättä, vaikka viiteen päivään saimmekin mahdutettua hyvin paljon adrenaliinia, seikkailua ja sekoilua mutta myös nautinnollisia ja rauhallisia hetkiä.

Kolme viikonloppua on vielä jäljellä ennen koulun päättymistä, saa nähdä jos johonkin reissuun vielä kerkeäisi.

- Sanna