Puolivälin tuolla puolen

Nyt se on virallisesti saavutettu ja ohitettukin - vaihtokauden puoliväli. Puoliväli on tutkimusten mukaan vaihtokauden raskain kohta. Se on kyllä huomattu.

Muutaman viikon ajan on alkanut takaraivossa kehittyä semmoinen hienoinen hajotus-fiilis. Siihen liittyy olennaisesti muun muassa seuraavat seikat (satunnaisessa järjestyksessä):

- Tässä maassa on mahdotonta löytää hiljaisuutta. Yötä myöten jatkuva jumputus, koputus, piipitys, haukkuminen, maukuminen, rummuttaminen, raaputtaminen, kipittäminen, möykkääminen yms. alkaa viemään järjen

- Ihmisistä alkaa paljastumaan todellinen puoli: emme olekaan kivoja ystäviä Suomen maalta vaan rikkaita länkkäreitä, joilta voi pyytää mitä vain

- Turhaan ei sanota, että Afrikassa mikään ei toimi. Ihan oikeasti, täällä ei mikään toimi

- Ravinto. Pitkien koulupäivien lisäksi jatkuvaa uupumusta selittää hyvin yksinkertainen ja kaikin puolin puuttellinen ravinto

- Opiskelu. Nyt alkaa selvitä, minkätakia vaihto-ohjelmamme nimi on "kulttuurivaihto" eikä "vaihto-opiskelu". On sekin kulttuuria, että luennolla opettaja sanoo "haloo", johon luokka tyhjäpäisenä vastaa "haloo".

Tietenkin kirsikkana kakun päällä oli eilisen tapahtumaketju. Kolmisen viikkoa olemme vaihtokaverini Ollin kanssa harjoitelleet Sengenya-rumpujen mitä ihmeellisimpiä rytmejä kuusi päivää viikossa pää hiessä ja valmistelleet esitystä Culture Week-festivaaleille (jotka muuten sattumoisin pidetään asuntolamme vieressä). Eilen kävelimme hyvillä mielin illan harjoituksiin, mutta vastaan tulikin opettajamme soitin ja esiintymisasut kainalossa ja ilmoittaa, että on juuri tulossa lavalta. Lyhyen pahoittelun jälkeen asia on käsitelty. Hetken sulattelimme asiaa, kunnes päädyimme ainoaan fiksuun reagointitapaan: uskomattomaan nauruhepulikohtaukseen. Niitä onkin tullut viime päivinä tiuhaan tahtiin.

Ei sentään pahaa ettei jotain hyvääkin. Ensimmäiset tanssitentit on nyt selätetty ja afrikkalaiset sheikkaukset kuuluu vakitanssiliikkeisiin tästä lähin. Kouluviikot vähenee myös kovaa vauhtia, tällä hetkellä saldo on viisi jäljellä olevaa kouluviikkoa. Reissusuunnitelmat alkaa selkeytymään: parin viikon sisällä seikkailemme Jennan kanssa Ugandaan bussimatkalla, jolta kumpikaan ei osaa odottaa mitään. Tiedossa on myös vielä ehkä yksi safarimatka ja monta pientä matkustuskokemusta. Kaikesta tästä Afrikka-hajoamisesta ja tunteiden vuoristoradasta selviää vain sillä, että on täällä hienojen ihmisten kanssa, jotka jakaa samat tuntemukset ja hajoilemiset.

- Sanna

Esiintymisiä

Lomat on jätetty taakse ja kova arki on palannut. Tällä viikolla koulupäivät on parhaimmillaan yltäny hurjiin 12h päiviin. Muutama viikko sitten rumpuopettajamme kutsui meidät soittamaan Sengenya-rumpuja ensi viikolla alkavalle Culture Weekille. Kyseistä tapahtumaa valmistellaan koko lukukausi ja siellä esiintyy parhaat muusikot ja tanssijat. Rumputreenejä on ollutkin nyt joka ikinen ilta n. kolmen viikon ajan.

 

 Musiikinlaitoksella on hieno jokaviikkoinen esiintymistilaisuus, resitaali tai matinea "musiikkikielellä". Laitos haluaa korostaa muusikoiden esiintymiskokemusta ja jokaisella on mahdollisuus - tai velvollisuus - esiintyä resitaaleissa. Mekin olemme muutamaan kertaan saaneet kasaan esityksen. Viime kertainen Värttinän kappale Kiiriminna sai hurjat suosionosoitukset ja kiittelyt jälkeenpäin. Suomimusa selvästikin iskee kenialaisiin. 

 

Parin viikon sisällä olisi tarkoitus matkata Kenian sisäkaupunkiin järven rannalle Kisumuun ja Ugandan puolelle Niilin kupeeseen. Kisumuun pääsemme jopa ehkä koulukaverimme kyydillä, mutta Ugandaan on tiedossa yön yli kestävä, pitkä ja kuoppainen bussimatka. Vknloput kuluvat hurjaa vauhtia ja reissuja olisi vielä tarkoitus tehdä ennen loppuhuipennusta joulukuussa: Sansibarin kahden viikon lomaa.

Vielä yksi kuva: ensimmäinen ja luultavasti viimeinen otos, jonka olen uskaltanut Nairobissa ottaa. Se kuvastaa sitä, miten tienylitys täällä sujuu. Sääntöjä on vain yksi: se ettei ole sääntöjä. Tien yli mennään sieltä, missä autot hiljentävät edes vähän. Tosin silloin kannattaa varoa niitä tuittupäitä, jotka vain kiihdyttävät jalankulkijan nähdessään. Kuva on kaupungin "paremmalta" puolelta eikä siis vastaa lähellekään sitä menoa, mikä tapahtuu toisella puolella - siellä, mihin matatumme saapuvat ja lähtevät.

Lisää juttua myöhemmin, terveisiä Suomen syksyyn! 

-Sanna

Ongelmia paratiisissa

Mombasan viikko alkaa viedä viimeisiään. Ylihuomenna aamulla on lähtö taas kohti Nairobin hiekkaisia katuja. Loma alkoi niin hienosti täydellä auringonpaisteella ja hyvällä mielellä. Siitä ollaan tultu hieman alaspäin.

Tänään on satanut vettä täyttä häkää koko päivän - jo kolmatta päivää putkeen. Tunnit kuluu hitaasti mutta varmasti majapaikan terassilla kirjaa lukien, häpeällisen paljon torkkuen ja iPhonen pelejä pelaillen. Mahatauti on vaivannut meistä jokaista vuorollaan.

Kuva otettu majapaikan ovelta: puitteet olisi kyllä kunnossa...

Mombasa on yksi Kenian suosituimmista lomakohteista ja valkoihoisia täällä näkee, jopa nyt low seasonin aikaan, melkein raivostuttavan paljon. Niinpä paikalliset ovat yrittäneet rakentaa majapaikkoja ja ravintoloita länsimaiseen makuun: siis paljon uima-altaita ja hampurilaisannoksia. Itse en tällaisesta matkustamisesta pidä ja mieli alkaa jo kaipaamaan Nairobin slummeja ja ihmisten hölmistyneitä ilmeitä, kun ne näkee valkoihoisen. Myös rannalla hengailevat "beach boyt", jotka kauppaa kaikkea maan ja taivaan väliltä kookospähkinöistä muovirannekkeisiin ja jopa omiin seuralaispalveluihinsa, alkaa raastamaan hermoja. Parhaimmaksi beach boys'n karkoittamistavaksi onkin huomattu niiden täydellinen huomiotta jättäminen, mikä saa ne kiroamaan ja huutelemaan perään. Sateen vuoksi edellämainitut herrat pysyvät yllättävän hyvin pois rannalta, joka on entistä tyhjempi. Pieni trooppinen tihkusadehan ei suomalaisia estä menemästä rannalle.

Rannan valloittajat

Onneksi huomenna Mombasalla on vielä aikaa näyttää, mihin se pystyy. Kovaa auringonpaistetta - tai vesisateen edes hetkellistä taukoamista siis toivotaan, jotta päästäisiin edes poistumaan johonkin mökistämme. Saa nähdä miten käy, toiveet on korkeella.

- Sanna

Menolippu Mombasaan

Sunnuntaina käsissä oli vihdoin menolippu Mombasaan.

Päätimme ottaa kerrankin helpomman kautta ja lentää rannikolle lähes 12h epämääräisen bussimatkan sijaan. Koska kuitenkin lensimme, sen tasapainoksi lähdimme lentokentältä monen mutkan kautta matatulla eteenpäin. Taksinkin olisi voinut ottaa, mutta se olisi ollut matatuun nähden huomattavasti kalliimpi ja tietenkin tylsempi. Seikkailujahan täältä lähdettiin hakemaan. Ensimmäinen matatu vei meidät lautalle, jolla oli tarkoitus päästä Ukondan saarelle. Lautta oli yllätyksemme ilmainen ja sen tiesi myös monet paikalliset, sillä lautalla olikin viisi valkoihoista - tietenkin samassa kasassa - ja satoja paikallisia. Ilmeisen kuuroille korville oli kaikunut opettajamme viimeinen ohje meille matkailijoille: välttäkää isoja ihmisjoukkoja. Hengissä kuitenkin selvittiin ja matka jatkui matatulla eteenpäin.

Matatut vaihtuivat muutamaan otteeseen ja loppu matka taittui "mukavasti" tuk tukilla - moottoripyörällä, jossa on peräkärryn tyylinen kuomuvaunu. Matkan päämäärä saavutettiin ilta-auringon laskiessa. Iltapalaksi paikallinen kiipeilijämestari napsasi meille palmusta tuoreet kookospähkinät.

Tänään aika menikin rannalla rentoutumiseen. On kyllä tullut tarpeeseen. Meneillään on low-season eli valkoihoiset rannalla voi laskea yhden käden sormilla.

Juttua vielä täältä lisää. Suunnitteilla on ehkä viikon aikana tehdäkin jotain: sukeltamista, kameliratsastusta ja Mombasa cityn tutkimista.

Facebookissa lisää kuvia.

- Sanna

Päivien viemää

Muutama viimeinen viikko on mennyt kun siivillä. Koulua riittää aamusta iltaan saakka ja uusia asioita oppii hurjaa vauhtia. Nyt ollaan noin puolessa välissä vaihtokautta. Fiilikset vaihtelee koti-ikävästä paniikkiin, että aika täällä loppuukin kesken.

Afrikka-elämään on nyt täysin sopeutunut. Osataan kulkea matatuilla lähi lähiöihin ja kaupunkiin, on normaalia että matatua työnnetään jossain vaiheessa matkaa tai että sen ovi lähtee irti moottoritiellä. Nairobin kadut alkaa tuntua jo tutuilta eikä sitäkään enää säikähdä, että sielläkin me ollaan lähes ainoita valkoihoisia ja että viiden jälkeen kaupungilla kulkeminen on vaarallista. Swahilin alkeet sujuu jo mukavasti ja ympärilläolevia ihmisiä ymmärtää jo kohtuullisen hyvin. Pyykit peseytyy näppärästi käsin ja kymmenen litran vesitonkan kantaminen kaupasta 1,5km matkan kerran viikossa ei enää itketä. Täällä tottuu vähempään. Siihen ettei aina tarvitse olla uusia tai edes puhtaita vaatteita päällä, ruoka syödään silloin kun sitä saadaan riippumatta siitä mitä se on, sängyssä pyörii torakoita yötä päivää ja aamusuihku salpaa sydämen. Se, että hanasta tulisi lämmintä ja juomakelpoista vettä tuntuu ihan mahdottomalta luksukselta.

Koulu vie suurimman osan arkipäivistä. Se alkaa noin yhdeksän aikoihin. Sitä ennen käymme syömässä aamupalan - kananmunan, mehun ja kaksi lihapiirakan kuorta muistuttavaa piirasta - opiskelijaravintolassa. Tunnit koostuvat suht tasaisesti luennoista, tanssi- ja soittotunneista. Lounasta nautitaan samaisessa opiskelijaravintolassa: pavut ja riisi on käynyt jo kovin tutuksi. Koulu päättyy yleensä noin neljän aikaan iltapäivällä, jonka jälkeen voi olla satunnaisia treenejä. Tanssi- ja soittotunnit ovat mahtavia. Opettajat ovat uskomattoman hyviä, jopa Suomen mittakaavassa ja meno on upeaa. Opettajat ovat ihanan ymmärtäväisiä ja kannustavat meitä länsimaalaisia afrikkalaisen rytmimusiikin saloihin. Luennoilla onkin sitten toinen meno. Harmiksemme joskus joudumme istumaan kolmekin tuntia luennolla, jonka pitäis käsitellä musiikkia ja muita taiteenlajeja Afrikassa, mutta jossa puhutaan pääosin siitä, kuka on kokeillut oopiumia, kuinka monta aaria on hektaari tai mistä haukotus johtuu. Vasta luennon lopussa opettaja myöntää, ettei hänellä ole ollut aikaa suunnitella luentoa - ensi viikolla sitten.

Se aika, mitä koulusta jää, meneekin harjoitteluun. Opiskelemme kahta eri tanssia ja kahta eri afrikkalaista instrumenttia. Suomen äänieristetyt harjoittelukopit ovat täällä vitsi, harjoittelu tapahtuu koulun pienellä sisäpihalla, kaikki soittimet, soittajat ja tanssijat samassa syssyssä. Oman instrumentin lisäksi täällä oppiikin äärimmäistä keskittymiskykyä, kun harjoittelutilanteessa vallitsee täysi kakofonia.

Kakofonia?

Tanssitreenit

Rumpuopettajan odottelua

Viime viikolla päätimme, että nyt on aika päästä tuulettumaan ja lähteä matkalle, suuntana Mombasa. Alkuperäinen idea oli lähteä pidennetylle viikonlopulle rannikolle, mutta se venyikin koko viikon mittaiseksi. Ensi viikolla vietän siis syntymäpäivääni Mombasan valkoisilla hiekkarannoilla snorklaten ja mangoja syöden. Lisää juttua sieltä sitten!

- Sanna